Enkelieläin

eli

ihminen kahden maailman sikiönä

eli

katsaus Suurmiesten psykologiaan

eli

Suurmiesten oma runousoppi

Kirjoittanut: Hyvin vapaa henki


Suurmiesten historia, so. Suomen varhaisen kulttuurikentän merkittävimpien miesten ja naisten tapahtumarikas menneisyys traagis-koomillisen näytelmän muodossa esitettynä, on herättänyt lukijoissa monenlaisia tuntoja ja mielipiteitä, joista monet, kenties useimmat, eivät ole omiaan tekemään suotuisaa vaikutusta niihin kynänkäytön taidolla siunattuihin taiteilijoihin, jotka ovat tämän suuren, farssiksikin nimitetyn, tarinan takana. Varsin usein on tarinaamme luonnehdittu sellaisilla syvästä inhosta kumpuavilla ilmaisuilla kuin "iljettävä", "vastenmielinen" ja "säädytön". Me vapaitakin vapaammat henget, taiteilijat Jumalan armosta, laulun lahjalla iäti-siunatut kansakunnan hyväntekijät, sanalla sanoen, me kaikkien suurten tunteiden elähdyttämät nerot, olemme muka loukanneet kaikkia säällisiä tunteita, häpäisseet Suomen kunniakkaan menneisyyden, polkeneet maan tomuun kansakuntamme kaikkein korkea-arvoisimpien henkilöiden syvästi kunnioitetun muiston, revitelleet tarpeettomasti kusella ja paskalla sekä irstailleet, jopa mässäilleet, ala-arvoisilla seksuaalisilla kohtauksilla, joita, sanovat vastustajamme, ei koskaan ole todellisuudessa tapahtunut - niinpä meitä on vielä valhettelijoiksikin moitittu. Nämä väitteet ovat tosin oikeutettuja, ja sitä paitsi suurelta osin paikkansa pitäviä, mutta tämän kirjoittaja ei kuitenkaan taiteilijana voi niihin yhtyä. Arvostelijamme eivät näet ole ottaneet huomioon näytelmämme psykologista ulottuvuutta, vaikka se itse asiassa on kaiken ymmärryksen avain, jota ilman näytelmämme toden totta näyttäytyykin pelkkänä kusen, paskan ja sodomian riemujuhlana. Tahdon nyt valottaa Suurmiesten psykologiaa, kirjoittaa Suurmiesten oman runousopin, joka, kuten tulemme näkemään, perustuu teoriaan ihmisestä kahden maailman sikiönä, eläimen ja enkelin kohtalokkaana välimuotona, joka on alati tulemisen tilassa, ei aivan ruumista, mutta ei myöskään puhdasta henkeä, vaan jotain siltä väliltä, sanalla sanoen, enkelieläin.

Me suomalaiset - niin, nimenomaan me suomalaiset, sillä tämän kirjoittaja rakastaa kansansa suuria nimiä aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa suomalainen, eikä näin ollen pidä paikkaansa se häpeällinen väite, että Suurmiesten historian taiteilijat olisivat häpäisijöitä ja rienaajia - korostamme alati kunniakasta menneisyyttämme, annamme suuren arvon kansakuntamme kulttuurillisille sankareille, sellaisille miehille kuin Elias Lönnrot, Johan Ludvig Runeberg ja Johan Vilhelm Snellman, ja juuri nämä herrathan, monien muiden ohella, ovat näytelmämmekin keskeisiä hahmoja. Tällainen suhtautumistapa onkin totisesti oikein ja arvollista, mutta kansallisessa ylpeydessämme ja kunniantunnossamme, joka useinkin kiihtää meidät levottomiin parjauksiin, kuten olen yllä antanut ymmärtää, emme aina muista, että myös suurmiehemme olivat vain ihmisiä, lihaa ja verta kuin kuka tahansa meistä. Todellakin! Me olemme abstrahoineet historiamme merkkihenkilöt, häivyttäneet heidän ruumiillisuutensa, niin että nyt edessämme näyttää väikkyvän vain suuria henkiä, ilman mitään kosketuspintaa konkreettiseen ruumiin todellisuuteen. Runeberg on meille vain suuri runoilija, kansakuntamme syvimpien vaistojen ja tuntojen kuvaaja, joka näyttää meistä ikään kuin leijuvan halki tuon kansakuntamme kannalta niin perin juurin kohtalokkaan yhdeksännentoista vuosisadan. Mutta totuus on, että yksikään ihminen, edes suurista miehistä suurin, ei ole puhdas henki.

Ihminen on sekä moraalinen että psykofyysinen paradoksi. Eläin, kuten tiedämme, on pelkkää ruumista, henkeä sillä ei ole, sillä sitä ei kaikkivaltias Jumala sille viisaudessaan antanut, siksipä eläin ei tiedä hyvästä ja pahasta eikä näin ollen myöskään tahdo mitään erityistä, ei pahaa eikä hyvää, ja tämän mukaisesti se myös toimii, vaistojansa seuraten. Enkeli sen sijaan on pelkkää henkeä, se tietää hyvän ja pahan, ja koska enkeli on kaikkivaltiaan hyvän Jumalan luoma, se myös tahtoo pelkkää hyvää, ja koska ruumiin halut eivät sitä rajoita, kykenee se myös toimimaan tahtonsa mukaisesti. Mutta ihminen ei ole eläin eikä enkeli. Ihminen, tuo kohtalokas olento, jolle on annettu valta luoda historiaa, on ruumiin ja hengen yhteensulautuma. Hän tietää hyvän ja pahan, ja koska hänkin on henkensä puolesta Jumalan kuva, tahtoo hän pelkästään hyvää, joskin usein erehtyy arvostelmissaan. Mutta voi, ihmisparka kuitenkin tekee pahaa, huolimatta Jumalan Sanasta, joka hänen sydämeensä on luomisen päivänä istutettu! Mikä merkillinen ristiriitojen kokoomus ihminen onkaan! - Tämän verran olkoon sanottu ihmisen olemuksesta moraalisena ja psykofyysisenä paradoksina.

Huomaamme nyt, että kuvamme suurmiehistämme pelkkänä henkenä on ankarassa ristiriidassa ihmisen todellisen olemuksen kanssa. Juuri tätä vinoutumaa korjaamaan on näytelmämme syntynyt, niin, se on todellakin syntynyt, sitä ei ole kirjoitettu tai tehty, vaan se on taiteilijan syvimmistä vaistoista esiin pulpunnut, välttämättömyyden pakosta. Sillä mikä on taiteilija, tuo kärsivä olento, joka ostaa laulunsa tuhansilla katkerilla kyynelillä, tuhansilla unettomilla ahdistuksen öillä, taiteilija, tuo ylen herkästi särkyvä, mutta oikean tuulen puhaltaessa niin heleästi soiva tuulikello, joka vähäisestäkin karkeasta kosketuksesta saattaa epävireiseksi käydä, tuo kummajainen, joka varjona liikkuu ihmisten mailla? Ei mikään muu kuin Jumalan ääni maailmassa, oikea jumalallinen töttöröö, joka ei voi lakata toitottamasta jumalallista totuutta, sillä niin on Jumala tahtonut. Taiteilija ei valitse kohtaloaan, kohtalo valitsee taiteilijan. Nyt älköön siis kukaan moittiko meitä siitä, että Suurmiesten historia ylipäänsä on olemassa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä eihän kukaan voi käydä Jumalaa vastaan. Tässä on annettu yksiselitteinen vastaus kysymyksiin, jotka koskevat näytelmämme olemassaolon oikeutusta. Suurmiesten historian täytyy olla olemassa. Toisin ei voisi olla.

"Mutta", sanovat nyt arvostelijamme, "eihän teidän näytelmänne kuvaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Te sanotte, että Suurmiesten historia on olemassa oikaistakseen sen vinouman, joka vallitsee todellisten suurmiesten ja meidän heitä koskevien mielikuviemme välillä, ja aivan oikein, huomaamme nyt itsekin tämän ristiriidan; me totisesti olemme häivyttäneet suurmiehistämme ruumiin todellisuuden. Mutta te, arvoisat taiteilijat, olette vain menneet toiseen ääripäähän; teidän - sillä ne totisesti ovat yksin teidän suurmiehiänne, meillä ei ole noiden inhottavien otusten kanssa mitään tekemistä - suurmiehissänne ei näet ole lainkaan henkeä, he ovat vain puhuvia eläimiä. Niin, ettepä te siis olekaan yhtään meitä muita parempia, sillä myös teidän kuvanne suurmiehistä on sangen väärä." Näin siis arvostelijamme, ja me yhdymme heidän huomautukseensa täysin: näytelmämme ei tosiaankaan kuvaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Mutta tämäpä juuri onkin tarkoitus. Koska suomalaisten mielikuvissa suurmiehistä on tehty puhtaita henkiä, tuli meidän velvollisuudeksemme tehdä heistä pelkkiä eläimiä.

Juuri tästä syystä näytelmämme on täynnä ulostetta ja eritteitä, irstailua ja seksuaalikohtauksia. Uloste ja ruumiin eritteet kuuluvat eläimelliseen maailmaan, ne ovat karkean ruumiillisia, niissä ei ole häivähdystäkään henkeä, ja juuri siksi on välttämätöntä, että näytelmämme on kuorrutettu ennen kaikkea paskalla. Toisin ei voisi olla, sillä paska on ruumiillisen maailman merkittävän ilmaus, se on ruumiillisuutta par excellence. Mitä nyt tulee seksuaalikohtauksiin ja irstailuihin, on huomattava, että nekin ovat täysin eläimellisiä. Erotiikkaa, joka kuuluu hengen alueelle, ei näytelmässämme ole, on vain eläimellistä parittelua. Ajatelkaapa vain vaikkapa hevosten astumaa Minna Canthia, tai niitä lukuisia äpäriä, joita suurmiehemme kylvävät. Sillä mitäpä nämä äpärät ovat muuta kuin ilmaus eläinten vapaasta sukupuolielämästä, jonka ainoa tarkoitus on levittää siementä ilman mitään vastuuntuntoa. Juuri näin näytelmämme suurmiehetkin toimivat.

Näytelmämme funktio on siis toimia eräänlaisena tasapainottajana. Puhtaaseen henkeen karanneet suurmiehet on palautettava ruumiin todellisuuteen näin karkealla tavalla, jotta saavutettaisiin jälleen se todellinen ihminen, se ruumiista ja hengestä koostuva paradoksi, joka ihminen on ja on aina ollut, sanalla sanoen, se enkelieläin, joksi Jumala on ihmisen luonut ja tarkoittanut. Me näet teemme rikoksen Jumalaa vastaan, jos sallimme joidenkuiden ihmissuvun jäsenistä nousta enkelten asemaan. Näinpä siis näytelmäämme voidaan pitää myös katumusharjoituksena, anteeksipyyntönä, jopa sovitusuhrina kaikkivaltiaalle Jumalalle, jota vastaan inhimillinen hybris, tuo ihmistä alati vaaniva peto, on meidät saattanut.

Näin olen selvittänyt näytelmämme psykologian, joka samalla on sen oma runousoppi. Toivoakseni nämä sanat selventävät näytelmämme tarkoitusta ja tarvittaessa myös toimivat meidän, taiteilijoiden, apologeettoina silloin, kun matalamieliset ja pahansuovat vastustajat koettavat meitä lannistaa. Sillä mitään ei maailmassa tapahdu ilman merkitystä, kaikella on tarkoitus, koskaan ei ihminen tee mitään sellaista, jota joku ei kaipaisi, jota joku ei tarvitsisi, eikä mikään ole turhaa, sillä jo asian tai ilmiön olemassaolo sinänsä on riittävä osoitus sen tarpeellisuudesta ihmissuvulle.