(Lapinlahden synkän linnan vierailuhuoneessa häröilee levottomasti pieni valikoima pimahtaneita kansallissankareitamme.)

Aleksis Kivi: Voi saakeli tätä elämää! Kuumalla raudalla pistellään kannikkahan, kun ei ole edes sähköshokkeja vielä keksitty. Polttomerkitään kuin elukka!
J.J. Wecksell: No koita nyt rauhoittua.
Kivi: No kyllä muuten, mutta katsos nyt tuotakin.
(Akseli Gallén-Kallela maalailee seinille Lemminkäisiä ja Ilmattaria omalla ekskrementillään.)
Kivi: Olisi edes viinaa!
Wecksell: Minä näen maailman mustavalkoisena... ja sinä kehtaat puhua viinasta!
Gallén-Kallela: Mömmötimöö.
Kivi: Olisi edes mömmöjä!
(Wecksell alkaa hallusinoida.)
Daniel Hjort: Sigrid, Sigrid, kerran ma sua rakastin! En sua murskata halua!
Sigrid Stålarm: Ah ja voi! (lyö rintojaan)
Kivi: Mitä pahuksen julmettua?
Wecksell: Kansan nainen! (osoittaa Katria)
Katri: Etkö sitä jo arvaa?
Daniel Hjort: Sinä, sinähän se äitini olet!
Sigrid Stålarm: Älä höpise, saakutin juoppo!
Gallén-Kallela: ÖM MÖM MÖÖ...
Kivi: Älä muuta sano!
Wecksell: På moln stod du! Jord voro dina fötter...
Kivi: Terve, ruskee ohranneste, terve, voima kuohuva! Kaikki menköön suren suuhun, kuin vaan olvi olla saa.
(Wecksell herää tokkurastaan silkasta järkytyksestä.)
Wecksell: Minäkin olen vapaan mitan edelläkävijä ja vaikka mitä, mutta voiko tuota nyt enää mitenkään hyväksyä?
Gallén-Kallela: MÖH.
Kivi: Mitä huolin vaihka iskis taivaan nuoli mailman halki ja polttais palleroisen maan, kuin mä ja olvi ollaan vaan?
Wecksell: Vaikene, rienaaja! Millaisen Suomi-kuvan tuollainenkin antaa muulle Pohjolalle ja koko Euroopalle? Suomi suomettuu entisestään, jösses.
Kivi: Lakkaa itse se sössöttäminen suomenruotsalaisen ässäsi kanssa. No annahan kun minä jutustan vähän tätä sinun päähenkilöäsi, tätä sinun hallusinaatiotasi. Kuulkaahan herra Hjort, mikä te oikeasti olette miehiänne?
Hjort: Jos nyt totta puhutaan, niin olen aivan eri mies kuin miksi minut on tehty. Tuosta luntusta minä en välitä pätkääkään. Tämä nuorempi on aika sorea. Mutta niin, oikeasti minä kuolin jo 1615, kun olin alkanut säiläni kanssa riehakkaaksi eräissä ryyppyistujaisissa ja ah, koska miekkaan tartuin, niin miekkaan myös hukuin. Ja ihan omasta syystäni. Erik Nilsinpojalle aloin vittuilemaan. Erikeille ei vittuilla.
(Kivi katsoo Weckselliin merkitsevästi.)
Wecksell: No niin! Kyllähän minä tiedän tuon kaiken.
Kivi: Tuollaisesta retaleesta murhenäytelmä!
Wecksell: No entäs ne sinun seitsemän äpäräretalettasi?
Kivi: Äläs ala! Kyrpä sojottaa keskellä aukiota. Sen alla on kotimme.
Wecksell: Vai niin...riittää. Nyt minä haluan leikkiä kuvantunnistamisleikkiä.
Kivi: Joko taas?
Wecksell: Hys hys! Mikä tämä on? (pitelee kasvojaan ja huutaa kuin mielipuoli) AAAHHHH!!!
Gallén-Kallela: Mona Lisa!
Kivi: Delirium tremens?
Gallén-Kallela: Mona Lisa!
Kivi: Aina sinä arvaat samaa, peijooni pyllymaakari. (...) Viimeinen ehtoollinen?
Wecksell: Ei, ei! (pitelee kasvojaan ja huutaa kuin mielipuoli) AAAHHHH!!! Takanani on silta!
Kivi: En minä toden sanoakseni oikein välitä näistä porvarissäädyn huvituksista.
Wecksell: Vai niin... ollaan sitä niin kansanmiestä, että!

(Kesken kaiken vierashuoneen oveen jyskytetään humalaisesti. Ulkoa kuuluvat rempseät "HUT, HUT, HUHHEI"-huudot spontaanien naurunremahduksien ja Paasikiven ponnekkaiden perkeleiden säestäminä...)