(Auringon kultainen kehrä on hyvää vauhtia vajoamassa läntisen taivaanrannan taa, kun kahden uljaan hevosen vetämät vaunut kirmaavat nummelle, jolla istuvat ringissä viinaa juomassa Aleksis Kivi, Runeberg, Elias Lönnrot ja Sakari Topelius.)

Ajomies: Ptruu! Ptruu! Kalliit polleni, perillä ollaan! Tännehän herramme meille ajo-ohjeet antoi, keskelle tietöntä nummimaata Suomen maan sydämessä, ties missä nyt olemme, mutta perillä yhtä kaikki.

(Vaunujen ovi aukeaa ja vaunuista loikkaa Snellman ja tömähtää tasajalkaa nummelle.)

Kivi: Kukas se sieltä saapuu maata tömähyttäen kuin Ukkosen poika!

Runeberg: HÅ HÅ HÅÅ! Juhani, Juhani, tuletkos ottamaan kanssamme viinaa!

Snellman: Nytpä en ehdi juopottelemaan, sillä olen löytänyt suuren ihmeen Suomen maasta, ja tulen teille sanomaa tästä ihmeestä kertomaan.

Lönnrot: Oikea evankeelista, ilosanoman totinen julistaja. No, kerrohan sitten, mitä olet matkoillasi löytänyt niin suurta ja ihmeellistä, että noin aivan herraskaisilla vaunuilla uljaiden hevosten vetämänä tänne keskelle tietöntä nummea Suomen sydämessä riennät, niin että tohina käy.

Snellman: Minä olen löytänyt Suomen kulttuurin pelastuksen!

Kivi: Puheestasi ymmärrän, että olet toimittanut painoon sen käsikirjoituksen, jonka minä sinulle painoon toimitettavaksi annoin.

Snellman: Parempaa, ystäväni, parempaa! Minä olen löytänyt maallemme uuden kansalliskirjailijan!

Kivi: Mitä helvettiä?

Snellman: Pitää paikkansa, kas tässä! (Snellman vetää taskustaan käsikirjoituspinkan.) Tässä se on, tämän maan kirjallisuuden uusi kivijalka!

Kivi: Kivijalka!

Runeberg: Mitä kummaa?

Topelius: Tämäpä yllättävä käänne!

Lönnrot: Mutta kansakuntamme kulttuurin suuntaviivat oli minun ymmärtääkseni jo piirretty, nimittäin Aleksin suuressa romaanissa, joka kertoo seitsemästä miehestä, sekä minun työllä ja vaivalla kokoamassani kansanrunokokoelmassa, jota Kalevalaksi nimitän ja jonka kokoon panin ja sekaan hiukan omianikin sekoitin, sitten kuin olin kokenut tulleeni itsekin ehdaksi kansanlaulajaksi niin pitkään kansan parissa toimiteltuani ja kansan lauluja kuunneltuani.

Snellman: Mutta nytpä on suunnitelma vaihtunut, sillä minä olen tavannut ihmeellisiä asioita. Ette usko, millaista lahjakkuutta uinuu tämän maan kätköissä. Voi ystävät! Meidän tehtävämme on rakentaa tämä maa sellaiseksi, että tämän kansan hengenvoimat saavat tilaisuuden vapaasti mellastaa, että henki, joka nyt kahleissa tempoilee, vapautuu ja pääsee vapaasti lahjoittamaan hedelmiänsä koko ihmiskunnan nauttia!

Runeberg: Hullun puhetta! Tämän maan koko lahjakkuus on koolla tässä nummella tänä iltaisena kesäehtoona! Muuta lahjakkuutta ei näiltä raukoilta rajoilta kuuna päivänä löydy!

Snellman: Erehdyt! Ja erehdyksesi myöntänet, kunhan saat kuulla häntä, jonka minä olen valinnut kansamme uudeksi kansalliskirjailijaksi.

Runeberg: No, mikäpä on miehen nimi?

Snellman: Lieneepä ihmetyksesi melkomoinen, kun ilmoitan, ettei kyseessä ole mies ensinkään, vaan naisihminen.

Runeberg: Mitä helvettiä?

Kivi: Tukkikaa tuon äpärän suu!

Topelius: Tämäpä yllättävä käänne!

Lönnrot: Naiskirjailijako? Onko hullumpaa kuultu kuuna kullan valkeana?

Snellman: Meidän pieni kansamme on näyttävä ihmiskunnalle esimerkkiä ja todistava, että naisissa uinuu suuri hengen voima, joka vain tarvitsee päästää kahleista, ja me olemme sen tekevä! Tämä kirjailijatar on tavallinen maamuija, torpparin tytär, joka päivät pääksytysten raataa talon töissä, enkä tarkoita mitään kangaspuitten louskutusta, vaan miesten töitä. Keväisin vasu kainalossa hän pitkin peltoa kulkee ja viskoo siementä vakoon, ja syksyn tullen tarttuu viikatteeseen ja viuhtoo kuin raavaskin mies. Totisesti on hän potra tyttö. Mutta yöt läpeensä valvoo hän kirjoituspöytänsä ääressä pienessä torpassaan, öljylampun kelmeässä valossa kuljettaa hän piirrintänsä paperia pitkin ja antaa henkensä laulaa.

Runeberg: No, mikäpä on naisen nimi?

Snellman: Hänen nimensä on Sita... (Snellman vaikenee, epäröi hetkisen.) Seksi-Sitaksi sanottu.

Runeberg: Seksi-Sita?

Kivi: Jo on narttua nimellä paiskattu! Taitaa olla yöjalassa kulkija!

Lönnrot: Ja tuon nimistä hupakkoa sinä kaavailet kansamme kansalliskirjailijaksi? Oletkos sekoittanut pääsi?

Snellman: Älkäät irvikö! Olette kovin ennalta-luuloisia! Ettehän ole vielä kuulleetkaan hänen henkensä hedelmiä! Ensin on tutkittava ja sitten vasta hutkittava, eiköstä niin? Äänenne kellossa muuttunee, kun minä teille kappaleen resiteeraan tästä käsikirjoituksesta, jonka hän minulle antoi painoon toimitettavaksi. Ja sillä tiellähän minä olenkin, mutta tahdoin ensin tulla kertomaan ilosanoman teille, ystävilleni ja veljilleni.

Topelius: Tämäpä yllättävä käänne!

Kivi: Olkoon menneeksi. Emmehän tahdo olla ennalta-luuloisia. Minä suostun kuuntelemaan, anna tulla.

Lönnrot: Ei se mitään ota, jos ei annakaan! Kuuntelemme siis ensin ja sitten annamme kriitillisen järkemme päättää, mitä mieltä asiasta olemme.

Runeberg: Lausu siis!

Snellman: Kuulkaa siis! (Snellman alkaa resiteerata kovaan ääneen käsikirjoituksesta.)

    "Sä tunnut mahtavalta", Hugo vaikeroi suudelmien välissä. Miehen rytmi muuttui jälleen nopeammaksi, Alexander tunsi tämän puristavan hänen lantiotaan työntyessään yhä syvemmälle.
    Mua pannaan.
    Ajatus tuntui oudolta, kiihottavalta ja jollain tapaa täydellisen vapauttavalta: hän oli siinä, Hugon sylissä, toisen käsissä, alistettuna ja jumaloituna samaan aikaan.
    "Nussi mua", Alexander mutisi ja näki Hugon silmien syttyvän. Hugo nopeutti tahtia ja tarttui Alexanderin penikseen. Sormet kiertyivät sen ympärille ja alkoivat liikkua edestakaisin. Alexander alkoi huohottaa, hän vei kätensä Hugon hiuksiin ja tukisti, puski lantiotaan häntä tyydyttävää kättä vasten samalla, kun Hugon työnnöt muuttuivat yhä rajummiksi. Alexander muutti hiukan lantionsa asentoa ja sai sen oikeaan kulmaan: työnnöt muuttuivat yhä nautinnollisemmiksi, varsinkin kun Hugo huohotti hänen korvaansa ja hyväili häntä kädellään.
    "Ei vittu, sä tunnut hyvältä", Hugo vaikeroi täysin kontrollin menettäneenä. Alexander kurottautui taaksepäin suutelemaan Hugoa. Hugo puristi hänen erektiotaan lujempaa ja liu'utti kieltään hänen suuhunsa samalla, kun työntyi hänen sisäänsä yhä lujempaa - Alexanderin keho ajautui rytinällä yhä lähemmäs orgasmia eikä hän voinut olla vaikeroimatta Hugon suuta vasten. Heidän ihonsa painautuivat toisiaan vasten hikisinä heidän vaihtaessaan ahnaita kielisuudelmia, Hugo runkkasi Alexanderin penistä nopeammin ja nopeammin -
    Alexander laukesi Hugon kädelle huutaen kiihkosta ja mielihyvästä ja siitä, että se oli Hugo, joka oli hänen lähellään. Orgasmi tuntui kuumana paineena kiveksissä ja lantiossa saakka, nautinnollisina sykähdyksinä, jotka pumppasivat valkeaa spermaa ulos. Jostain punaisen sumun läpi Alexander kuuli Hugon huohotuksen muuttuvan katkonaiseksi ja tajusi hämärästi tämän tulevan rajusti hänen sisälleen.

(Snellman lopettaa lukemisen. Nummella vallitsee suuri hiljaisuus. Kesäillassa kuuluu vain käen kukunta ja tuulen vieno suhina. Hiljaisuutta kestää kiusallisen pitkään, kunnes lopulta Topelius katkaisee sen.)

Topelius: Tämäpä yllättävä käänne!

Runeberg: Mitä helvettiä!

Kivi: Tuhat tulimmaista! Ja tämän sinä ole valinnut minun romaanini sijasta?

Lönnrot: Tämähän on ihan ilmiselvää dekadensi-kirjallisuutta! Jumala meitä armahtakoon! (Tekee vimmatusti ristinmerkkejä.)

Runeberg: Oletko menettänyt lopullisesti järkesi!

Lönnrot: Totisesti! Kriitillinen järkesi on sinut pettänyt pahemman kerran!

Snellman: Päinvastoin, ystävät! Kirjallisuudessa puhaltavat nyt uudet tuulet, ja meidän pieni kansamme on toimiva tulevaisuuden soihdun kantajana! Ja soihdusta puheen ollen. (Snellman vetää taskustaan pahoin rytistyneen käsikirjoituspinkan.) Tässä on Aleksin romaanin käsikirjoitus, jonka hän minulle antoi, jotta toimittaisin sen painettavaksi.

Kivi: Siinähän se on, henkeni hedelmä ja sieluni laulu. Minä annoin käsikirjoitukseni Juhanille ja vannotin häntä huolella ja rakastaen sitä vaalimaan, sillä tuo käsikirjoitus on romaanini ainoa käsikirjoitus. Kaiken muun aineiston, kaikki koekappaleet ja luonnostelmat heitin tuleen, koska en tahtonut jälkipolvien niitä tonkivan ja penkovan ja niin muodoin suuren romaanini syntyjä syviä tutkivan. Sellainen spekulatsiooni voisi vain vähentää valmiin teoksen vaikutusta ja paino-arvoa. Niinpä, rakas Juhani, pidä hyvä huoli käsikirjoituksesta, sillä siinä on koko henkeni talletettuna!

Snellman: Varsin hyvin tiedän, että jos tämä käsikirjoitus katoaa, katoaa samalla koko henkesi hedelmä iäksi ja peruuttamattomasti. Ja juuri siksi, varmemmaksi vakuudeksi ja koska olen päätökseni tehnyt, ja päätöksenihän siis kuuluu, että Seksi-Sita on tämän maan ainoa kansalliskirjailija, juuri siksi olen velvoitettu seuraavaan tekoon, jossa voinee jonkinlaista kohtalokkuuttakin nähdä. (Snellman vetää taskustaan tulukset, joilla hän näppärästi tuikkaa Kiven käsikirjoituksen tuleen. Rutikuiva paperi leimahtaa soihduksi ja häviää silmänräpäyksessä savuna ilmaan.)

Kivi: Aah! Henkeni hedelmä savuna ilmaan! MItä oletkaan tehnyt!

Snellman: Hyvän teon olen tehnyt ja suuren palveluksen paitsi isänmaalle myös koko ihmiskunnalle! Ja ethän sinä, veli hyvä, ole niin itsekäs, että itsellesi kunniaa pyytäisit, vaan isänmaan etu on aina mielesi päällä, ja niinpä et panne pahaksesi, että näin hävitin tarinasi, jotta toinen, parempi tarina saisi nauttia ikuista kunniaa Suomen maan kansalliskirjana! Ja nyt minä läksin Helsinkiin painattamaan Seksi-Sitan suurta teosta! Kohta koko maailma on meistä kuuleva! Hyvästi!

(Snellman kapuaa takaisin vaunuihin. Ajomies usuttaa hevoset hurjaan kiitoon, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. Vaunut katoavat läntisen taivaanrannan taa yhdessä auringon kultaisen kehrän kanssa. Nummelle laskeutuu synkkä pimeys.)