(Matti Klinge astuu kotiovestaan sisään, ei riisu kenkiään, vaihtaa ylleen herrasmiehen sisäkuosin ja löjähtää 1700-luvun rokokoo-nojatuoliinsa päästäen väsyneen, mutta äänekkään ja sitäkin haisevamman vanhan pierun.)

Matti Klinge: Miksi, oi miksi ovat päiväni harmajat? Zut alors! Nykyään tämä tapahtuu joka kevät. On sittenkin löydettävä vielä joitakin uusia katsantokantoja näihin uusvirttyneisiin bagatelleihin ja hepsankeikkoihin...

(Matti Klinge ottaa povitaskustaan salaisen hashis-piipun ja tupruttelee.)

Klinge: Voi, voi voi voi!

(Yhtäkkiä ikkunasta kuuluu koputusta.)

Klinge: Vem där? Oú-est ici? Wo ist hier? Röznövi kulishnak? Ken on siellä?

Panu Rajala: Minä se täällä, setä!

Klinge: Terve, Panu. Voi vittu. Kuule, minä taidan olla masentunut.

Rajala: Niin minäkin! Tai siis en ole! Olen ripuloinut pitkin tennämiä ryypiskeltyäni hampuusien ja hunsvottien lasinpohjia tyhjiksi salakapakoissa kunnes minut heivattiin pihalle puskapaskalle... minulla on kirja kesken! Päästäkää minut sisään, setäkulta! Les clés, s'il vous plaît!

Klinge: Minä en päästä.

Rajala: Minä tulen! (tiirikoi akkunan auki ja rojahtaa turvalleen Klingen persialaiselle matolle.)

Klinge: Ha-ha-ha!

Rajala: Enchante, monsieur!

Klinge: HÖHÖHÖ! Olen melkein parantanut! Mutta vain melkein, sillä ihmisyyteni mitta kaipaa sellaista rasvausta, joka on toisinaan tarpeellinen tietynlaiselle kehittyneisyydelle.

Rajala: Samalla lailla, kun joka kevät, monsieur?

Klinge: Tietysti samalla lailla kuin jok'ikinen kevät, garcon!

(Panu Rajala kantaa Matti Klingen ranskalaiseen vaahtokylpyyn kainalossaan magnum-pullo absintti-sampanjaa.)

SAKEN ÄR AVGJORD! SKÅL PÅ DEN SAKEN!