Tämän pitäisi olla Suurmiesten Vajassa. Niin monen muunkin, olkoon nyt täällä sitten.

(Suurmies Elias Lönnrot istuu vaatimattomassa torpassaan metsän keskellä Sammatissa lusikoiden päähuoneen pöydän ääressä laihahkoa soppaa ja lukien huolellisesti manuskriptejään.)
Elias Lönnrot: Kyllä tästä taitaa tosiaan tänään kalu tulla, hmm-hm niin... kyllä vain! Eihän tuota tarvitse enää muuttaakaan, ja tämäkin vaikuttaa aivan... ehei, tuosta pitää monikko vielä vaikuttaa yksiköksi. Eiköhän se tästä nyt... nyt tämä on viimeisen päälle. Kröhöm. IIIIIITAAAAA!
(Pikkuisesta nokisesta neidonkammarista huoneeseen rientää iloluontoinen Ida Lönnrot, suurmiehen tytär.)
Ida Lönnrot: Mikä hätänä pappa, oletko hukannut briljanttisormuksesi? Vai tuonko jo tuohivirsut, lähdemmekö kylille? Otanko pyssyn kaapista?
Elias: Top top. Katsos tätä, Iitaseni, ainoa suuresti armastamastani ja kaitsemastani perheestä joka selvisi hengissä taudeista, jonka parantamiseen sentään pyhitin elämäni, nyt onkin sentään toinen elämäntehtävistäni suoritettu: nyt on Kalevala valmis!
Ida: Voi, ilon päivä...! (lyö rintojaan) Koettelee, vaan ei hylkää Herra!
Elias: Suomen viisas ja syvällinen kansa on viimein saava sen tunnustuksen mikä sille kuuluu, amen amen ja amen! Keitä kahvia, Iita, kellohan on jo kahdeksan ja kohta saapuu ystävämme paikalle.
Ida: Hetimiten!
(Yhtäkkiä soikin ovikello.)
Elias: Sissään, sisään!
(Sisään astuu varovasti Aleksis Kivi. Hänellä on vielä sukset jalassaan ja kädessään hänellä on kaksi lihavaa jänistä.)
Aleksis: Päiviä, päiviä, minä ansastin teille kaksi Hittavaista nalkkiin jos vaan kelpaa.
Elias: Iita! Otahan Aleksikselta sukset ja mene kiiruusti nylkemään nämä Herramme paistit.
Ida: Päivää herra, ooh! Kas näin. Hyvässä lihassa ristihuulet!
Kivi: Totta puhut.
(Pian Aleksis Kivi ja Elias Lönnrot istuvat pöydän ääressä sukuripalat suussaan ryystäen vuorotellen kahvia ja katsellen mietteliäästi ulos pikku akkunasta.)
Kivi: Komeat on kelit.
Lönnrot: Leuto talvi. Jäniksetkin lihavia.
Kivi: Niin... (huomaa pöydällä Kalevalan) Mitenkäs tuo edistyy?
(Lönnrot hyppää yhtäkkiä ilmaan niin että kahvi roiskuu.)
Lönnrot: Se on valmis, tänään se on valmis!
Kivi: Hah ha haa! Ja mitään et sanonut!
(Lönnrot ja Kivi vetävät irvokasta voitontanssia savupirtin lattialla. Kahden metrin päässä keittiössä Ida Lönnrot naureskelee nylkiessään, mikä saa hänet vaikuttamaan huolestuttavan verenhimoiselta. Yhtäkkiä ovikello soi taas.)
Kivi: Odotitko sinä muitakin vieraita?
Lönnrot: Kuka juupeli siellä nyt on. IITA! AVAAMAAN!
(Ida Lönnrot menee jänikset toisessa kädessä ja luuta toisessa avaamaan uksen[hampaillaan, koska käsiä ei ole vapaina] ja sisään astuu kaupunkilaisen herraskaisessa asussa J.V. Snellman.)
J.V. Snellman: Anteeksi että minä häiritsen, mutta tulen tärkeällä asialla. Ai sinäkin täällä Aleksis, hmm hmm. (nostelee hattuaan ja kumartelee kaikille)
Lönnrot: Painahan puuta Johan Vilhelm.
Snellman: Kiitosta. Komiat on ilmat.
Lönnrot: Ei voi valittaa. Leuto talvi, jäniksetkin lihavia. Iita, kaadahan Snellmanillekin kahvia äläkä siinä velmuile.
Snellman: Kiitosta, sehän maistuu. (istuu kahvipöytään)
Kivi: No mitä sinulla oli asiaa?
Lönnrot: No mutta Aleksis!
Kivi: Minä vaan kysyin.
Snellman: Hän vaan kysyi, ja minä vastaan! Asia koskee erästä ilkeätä huhua, jonka kuulin Helsingissä. Tehän varmaan tiedätte, että raittius on levinnyt ulkomailla viime aikoina. Nyt sellainen vitsaus on tulossa tähän suloiseen Suomeemmekin; samalla kun kansakunta tulee vahvaksi, varteenotettavaksi voimaksi muiden joukossa, tunnustetuksi ja tiedetyksi, samalla sinne tulee suuresta maailmasta vääjäämättä myös tällaisia rappiollisia ja pahoja, iljettäviä vaikutteita.
Kivi: Kaikkea sitä kuulee.
Snellman: Niin, minä olen kuullut että sinä olet sotkeutunut tähän Elias, me olemme tunteneet toisemme jo niin kauan että uskon että voimme puhua suoraan. Onko se totta?
(Elias Lönnrot nousee ylös, esimerkkiä seuraavat myös Snellman ja Kivi. Ida Lönnrot seuraa tilannetta peloissaan.)
Lönnrot: Minä en pelkää myöntää, että minä olen tämän maan ensimmäisen raittiusyhdistyksen perustaja ja kannatan kieltolakia.
Snellman: Sitä minä pelkäsinkin.
(Aleksis Kivi katsoo järkyttyneenä ja sanattomana Eliasta, vanhaa toveriaan.)
Snellman: Kerropa lisää tästä kieltolaista, en ole koskaan kuullut sitä sanaa.
Lönnrot: Minä olen sen sanan keksinyt ja se tarkoittaa kertakaikkista kieltoa alkoholin juonnille oluesta viinaan!
(Aleksis Kivi pyörtyy. Ida Lönnrot ehtii vikkelään häntä kannattamaan vasemmalla jalallaan ja hennolla kehollaan, toisessa kädessään yhä jänikset ja toisessa luuta.)
Ida Lönnrot: Ei nyt pysy mies pärekorissakaan!
Snellman: No niin. No niin. (näyttää surulliselta ja mietteliäältä.) Mitenkäs se tämä edistyy?
Lönnrot: Tänään valmistui.
Snellman: Katsos poikaa. Onneksi olkoon.
(Aleksis Kivi virkoaa.)
Snellman: En minä Elias voi tätä kuitenkaan katsoa sormieni lävitse, sinä joudut nyt oikeuden eteen raittiuden yllyttämisestä.
Ida Lönnrot: Voi kauhia!
Kivi: Kuule nyt sinä vietävän Snellman! Tuo mies on vienyt Suomen kirjakielen siitä tilanteesta että oli alle kymmenen tuhatta sanaa siihen että nyt on yli kaksisataa tuhatta. Lisäksi hän on nyt tyhjästä pieraissut hienon, kauniin, kansainvälistä tunnustustakin saavan eepoksen, jonka, kuule nyt tarkasti: me voimme esittää että se on Suomen kansan ikiaikainen kansalliseepos jota ovat laulaneet karjalaiset vosut satoja ellei tuhansia vuosia ja vangitsee Suomen kansan nöyrän, mutta ylpeän, rehdin ja maalaisen, mutta jalon...ah...
Snellman: Kuulostaahan tuo hienolta, mutta ei tule mitään! Vai vangitsee, yhtä hyvin kuin se Seitsemän veljestä vai, melkein vangitsi sinut itsesi tyrmään! Ja tyrmäänkö haluat nyt sinäkin, Elias! Tiedättekö kuka minulla on tuolla ulkona mukana? Siellä on Runeberg, ja arvaa mitä armoa hän antaa raittiudelle! Palttua hän antaa. Tämä ei nyt kerta kaikkiaan käy!
Kivi: Runeberg! Pitääkö sinun sekin hilata joka paikkaan mukaan...!
(Ovikello soi lujaa ja ovi lyödään sisään!)
Runeberg: HÅ HÅ HÅÅ! Kävin vähän kastelemassa pihapuutasi, Elias! Onpas täällä pimeätä. Ei se mitään, kotoista on, kotoista on, kukas se tämä on, ihan täytyy hapuilla, hapu hapu(taputtaa Idaa takamukseen joka kiljaisee ja pudottaa jänikset)
Lönnrot: Päiviä vain. Iita, nosta ne jänikset nyt sieltä!
Snellman: Kuule Johan Ludvig, totta se on. Elias myönsi syyllisyytensä. Hän on perustanut Suomen ensimmäisen raittiussalaseuran.
Lönnrot: Se on Pohjolan ensimmäinen raittiusyhdistys!
Runeberg: Vai niin, kaikenlaista sitä...
Kivi: Samperi sentään, ei kai se miehen itsensä vika ole jos ei päänsä viinaa kestä!
Runeberg: No, sitä minäkin olen aina sanonut.
Kivi ja Snellman: Mitää?
Runeberg: Kuule Snellman, minä olen vähän ajatellut asiaa. Mitä se meiltä on pois jos tuo raitistelee? Kuulin sitä paitsi ulos kaiken äsken kun tihuilin akkunasta olisiko neitojenkammarissa silmäniloa. Jos jotkut päättävän viinasta kieltäytyä, niin sehän merkitsee vain meille enemmän!
Kivi: Tuota mieltä minäkin olen! Vaikka en minä nyt ystävästäni... no, hällä väliä!
Runeberg: Eiköhän käännetä kohta se Kalevala ruotsiksi niin siitä tulee vielä oikein hyvä Suomen kansan kulttuuripilari.
Snellman: Noh...
Lönnrot: Ööh... en minä aivan noin sitä kyllä...
Snellman: Saattaisi siitä tietysti tulla jotain, mutta kieltolakia ette kyllä saa aikaiseksi tässä maassa.
Runeberg: Nooh, älä nyt Johan Vilhelm, eihän tuollaisten idealistien hullutuksista kuitenkaan mitään tule!
(Ovikello soi. Sisäänlyödyn oven jättämästä aukosta tähyää sisään Zacharias Topelius.)
Topelius: Hei, minäkin olen täällä.
Kivi: Sakariko se siellä.
Topelius: Onko täällä kilttejä lapsia? Vaiko tuhmeliineja vain kuin yleensä?
Lönnrot: Paina puuta. Kröhöm. Kalevala on valmis.
Topelius: Sepä ilouutinen!
Kivi: Seitsemän veljestä, Vänrikki Stool, Kalevala. Suomen suurteokset.
Topelius: Niin, ja Välskärin kertomukset. Niinkö merkittävä on Kalevala? Muistetaan nyt myös Maamme-kirja. Se Seitsemän veljestä nyt ei raameiltaan ainakaan ole tarpeeksi mittava sellaiseen, vaikka ihan kiva onkin.
Snellman: Olehan hiljaa, Sakari.
Topelius: Toki.
Snellman: Kyllä se tsaari näillä vielä kukistetaan. Olkoon sitten Elias vapaa, iloinen olen voidessani sanoa tämän!
(Runeberg menee myhäillen auttamaan Ida Lönnrotia jänispadan valmistuksessa.)
Kivi: No voi perkele! (lyö viinapullon pöytään) Nyt otetaan isännän siunauksella KALEVALAN MALJA!
Lönnrot: Hyvä teidänkin olisi juoda vain kaivovettä, mutta ottakaa nyt sitten, kautta anakronistisen ovikelloni!
(Runeberg, Snellman, Topelius ja Kivi kilistelevät iloisissa tunnelmissa keskipäivän jo hiljalleen ja rauhallisesti lähestyessä. Runebergin ruikkimas pihlajaises pihapuus kukkuvi Karjalan käki. Yhtäkkiä Snellman kuitenkin lyö kaksi hopearahaa pöytään.)
Snellman: Tässä on maksu kestityksestä!
Lönnrot: Yritätkö loukata minua? Vieraitahan te olette.
Topelius: Katso tarkemmin Elias, Snellmanhan yrittää maksaa väärällä rahalla!
(Aleksis Kivi tulistuu ja lyö Snellmania mahaan.)
Snellman: Ööööh!
Lönnrot: Pojat pojat, tämän katon alla ei tapella!
Runeberg: Mitä te nyt oikein häsläätte? Eivät kai alamaiset rupea päsmäröimään. (mottaa Kiveä leukaan) Äpäränousukas!
Topelius: Hopsansaa hopsansaa. (väistää kaatuvaa Kiveä)
Ida Lönnrot: (naisellista kiljumista)
Kivi: Jo nyt on korpisaatana! Huoripukki, sotken sut suohon!
Runeberg: Lyö sinäkin Sakari tuota Kiven rutjaketta.
Topelius: En minä nyt oikein tiedä...
(Snellman lyö kalunsa pöytään, TÖMS.)
Snellman: Vaadin hiljaisuutta!
Lönnrot: Ei nyt ole lääkärintarkastuksen aika.
Kivi: On siinä aikamoine sonni.
(Ida Lönnrot pyörtyy. Aleksis Kivi kannattelee häntä. Topelius on kumartuneena rahojen ylle.)
Topelius: Eriskummallisia rahoja. Onko kummempaa kuultu? Vai että Suomen markka.
Snellman: Niin, minun pitikin katsokaas esitellä...
Kivi: Kautta Kullervon!
Runeberg: Saksilaisia rahoja tähän maahan? Tässähän se käärme povellani luikertelee! (kuristaa Snellmania takaapäin kalun luikerrellessa pöydällä edestakaisin)
Topelius: Matalamieliset epatot, kyrväskuukuset, sappiveret!
(Runeberg ja Kivi kääntyvät katsomaan Topeliusta.)
Kivi: Mitä helvettiä sinä nyt?
Runeberg: Kenelle meistä puhut?
Topelius: Ajattelin vaan osallistua...
Snellman: Örrgl...
Lönnrot: Iita, haepas kaapista pyssy.
(Tajuton mutta jämpti Ida Lönnrot tottelee isäänsä nukuksissa ja hakee kuuliaisesti isälleen ladatun tussarin.)
Lönnrot: ULOS ULOS ULOS ULOS KAIKKI (ampuu kattoon sarjatulta)
(Kaikki juoksevat sekavassa järjestyksessä ulos paitsi Lönnrotit. Mennessään Topelius vielä huudahtaa: olipa aika jykkelit! Runeberg piereskelee mennessään ja repäisee mukaansa Lönnrotin ovikellon. Kivi hörppii viinapullostaan ja voivottelee. Snellman kompastelee kaluunsa matkalla ulos. Lönnrot sai kuitenkin pitää vapautensa, ja Kalevalasta tuli Suomen kansalliseepos. Aikanaan sai maamme myös oman valuuttansa alkutaipaleen harmillisista väärinkäsityksistä huolimatta. Niin, tämän jännittävän, lähes katastrofiin päättyneen mutta kuitenkin onnekkaasti voittoisaksi muodostuneen päivän kunniaksi me suomalaiset vietämme suurhartaudella ja yleisellä alkoholismilla 28.2. Kalevalan päivää kunnes Suomi lakkaa olemasta tai maailma muuttuu.)