I: RIKOS (Murha)

(Runeberg nostaa tietymättömillä viljasmailla Lönnrotin ylös kurkusta korkealle kätensä varaan. Tämä korisee)

Lönnrot: Göööööö...

Runeberg: Nyt sai riittää tämän plebeijin ja äpärän tuskaa tuottava maallinen vaellus, nyt lähti henki, totisesti on jo korkea aika!

(Lönnrot alistuu kohtaloonsa ja retkahtaa hervottomaksi.)

Runeberg: Johan revahti, äpärä! Ripulitkin jo valahtivat housuun. Perhana, minulla myös!

(Runeberg pitää edelleen toisella kädellä Lönnrotia ilmassa, mutta toisella kädellä hän nappaa aimo ryypyn moukkupullostaan.)

Runeberg: Kuoleman malja! Dödsskål! Gravöl! Ah, autuas ja sakramentaalinen hetki.

(Paikalle saapuvat Aleksis Kivi, V.A. Koskenniemi, Eino Leino, Janne Sibelius, ja Mannerheim, kaikilla kiväärit olalla.)

Koskenniemi: No niin, minähän sanoin että tänä iltana on jotain erikoista tekeillä. Viimeinkin se sitten tapahtui! Meni Eljakselta hengen riistämään!

Sibelius: Teimme oikein, kun otimme nämä musketit mukaamme. Oikeuden on saman tien puhuttava. Surma on selvitettävä.

Mannerheim: Emmetteve peikelle! Se ön käskö!

Sibelius: Hyvä on, herra marsalkka.

Koskenniemi: Naiset jääkööt kotiin. Tämä on kenttäoikeus.

Aleksis Kivi: Viimeisen temppunsa teki se hurjuuden syöver'.

(Runeberg viskaa poloisen Eljaksen sivuun ja huomaa nyt katsovansa suoraan seitsemän kiväärin suuhun(Mannerheimilla ja Kivellä on kaksi per suurhenkilö.)

Runeberg: Ette tohtisi! Tämänkö arvoinen on veljeytemme. Muistatteko formatiiviset vuotemme Turun toreilla ja tennämillä, tietymättömillä metsämailla, Sammatissa, nuoressa Helsingissä, lähteen rannalla Kaarlepyyssä, sen kun olimme Bremenin soittoniekkoina, kun pelasimme pulppua Köyliöjärven jäällä, kun teimme lystiä Kalajoen hiekoilla! Kun periaatteessa ja käytännössä loimme Suomen tyhjästä, rakensimme tuleville sukupolville pohjan josta ammentaa toistuvina romanttisina iltoina lauantaisin ja lintujen livertäessä aamuisin! Metsät ja järvet, pellot ja kyläset, laaksot ja kukkulat... ja... ja...

Eino Leino: Sinä itse tuon kaiken tehnyt olet yhdeksi tyhjän kanssa.

II: RANGAISTUS (Teloitus)

Mannerheim: Lää-kekee! Hut!

(Komea yhteislaukaus osuu suoraan Runebergin rintaan. Tämä örähtää!)

Runeberg: Rohjesitte, te äpärät!! Maistakaa tätä! (ryntää seitsikon kimppuun!)

Mannerheim: Ledetkee! Lääke-kee uudexaan! Hut!

(Seitsemän kivääriä pamahtaa jälleen ja luodit osuvat Runebergin rintaan. Tämä tuupertuu polvilleen)

Mannerheim: Ärmöleekees vjiele! Hut hut!

(Kiväärit ladataan ja nyt Runebergia ammutaan läheltä päähän. Viimeinkin tämä kaatuu lopullisesti.)

Sibelius: Lallalaa, sumfaraa!

Koskenniemi: Se on täytetty.

Leino: Niin, täytetäänkö se ja pistetään näyttelyyn? Korkeasaareen? Ähtäriin?

Koskenniemi: Sitä juuri tarkoitin. Porvooseen, tottakai.

Kivi: Entä Elias?

Koskenniemi: Tjaa-a. Obduktio lienee paikallaan?

(Paikalle saapuu Runebergin viimeinen rakastaja, suunniltaan oleva J.V. Snellman.)

Snellman: Voi, maailman kataluutta! (polvistuu Runebergin ruumiille itkemään ja suremaan. Tämän runneltu ruumis antaa vielä viimeisen elonmerkin, pieraisee tulikivenkatkuisesti, ja vehjas ruuttaa Snellmanin naamaan aimo satsin spermaa. Snellman juo viinan ja sperman sekoitusta kyynelten ja rään ja kuolan valuessa. Snellman piehtaroi saastassa)

Leino: Mies sai arvoisensa lopun.

Aleksis Kivi: Kaatoryypyt kaikille!

Mannerheim: Jerkettevee! Piripinta.

Topelius: Mitäs täällä lie tapahtunut?